vaikee lapsi.

Mä myönnän olevani hankala, mä myönnän olevani joskus se itse saatana, mut mullakin on sydän ja nyt se on särkyny liian moneen osaan.

Mä oon vähänku koiranpentu, aluks niin hirveen sulonen ja niin ihana, että sitä halutaa syleillä ja sitä hemmotellaa rakkaudella. Sen jälkee se koira alkaa vähän villiintyy mut sitä silti ymmäretää koska se on niin nuori ja ei vielä ymmärretä kuinka kamala se onkaan sit loppujen lopuks. Mut siitä vähän eteenpäin ku se koira ei vieläkään rauhotu tai opi olemaa kunnolla ni sit siitä luovutaa ja kaikille tule paha mieli koska jälkeenpäin ajateltuna kukaan ei oo varma oliko se elämän pahin virhe vai helpottiko sen pois anto oikeesti elämää niin paljon, että se kannatti ? Mä oon nyt täs tilantees..

Ajattelin et ajan kanssa tää kaikki selviintyy ja ei se niin pahalta sitte tunnukkaa, mut vääräs olin. oliko tää virhe vai ei ? jos luopuisin kaikesta olisin surullinen.. mut ehkä musta tulis sittenkin ajan kanssa onnellisempi ku koskaa jos osaan päästä irti menneestä ja hymyillä tulevaisuuteen. mut miten mä voin tietää ? uskallanko ottaa sen askeleen tulevaisuuteen yksin vai tarviinko siihenkin apua ja jos tarviin onko nyt jo liian myöhästä sitä pyytää ?

Voiku joku tekis nää päätökset mun puolesta...