yksin nyt ja aina.

Perjantai iltana se sit kävi.. Nyt oon vaa eronnu ja surullinen teini. Kaikki lähti siitä ku mä taas suutuin niistä leijonista ja murruin lopulta ihan täysin. Ei kai kukaan jaksa tällästä elämää kauaa, en myös mäkää. Mut nyt mun olo on kauheempi ku ikinä, nää pari päivää tähän mennessä on menny jopa ihan ok, koska rippileirillä ollessa ei hirveesti ehtiny näit asoit miettii, ja seki autto et ympäril oli ihmisii jolle puhuu ja saada ajatukset muualle. Mut nyt mä oon yksin ja mul ei oo ketää kelle soittaa ja kertoo et "hei mä oon nyt kotona! nähääks tänää vaik teillä ?" Tuntuu et kaikki minkä etee mä oon tehny töitä valuu pois mun silmien eessä enkä mä pysty estämää sitä mitenkää. Kaikki se matka minkä sain juostua pois kuopan luota on turhaa, mua oottaa uus rotko eessäpäin ja sitä en pääse karkuu vaik kuinka juoksisin...

Mä tarvisin olkapään jota vasten itkee mut niit ei kai löydy näin säälittäville ihmisille, jotka omalla käyttäytymisellään on aiheuttanu tän kaiken paskan ja huonon elämän. Virheitäkää ei voi vaa unohtaa tai hypätä niitten yli, mut mä toivon et joskus viel se ymmärtäs mua ja näkis mut ihan uusien silmien läpi. Sellasten silmien läpi joka ei muistais sitä tuskaa menneisyydessä

Kaikkein kamalinta täs on se et mun rakas ei ees näytä surevan.. se ettii jo uutta seuraa vaik lupas et mä tuun aina olemaan sen ainut rakkaus ja sit vanhana me oltas vielki yhes ja niin onnellisii et muut kattos meit kateellisina. Nyt mä oon se joka kattoo muitten onnee kateellisena ja vihasena. Jos mä vaan voisin palata ajassa mä muuttaisin kaiken ja tekisin kaiken uudestaa paremmin ja olisin sen kaiken rakkauden arvoinen.