"Mutta joo… siis tämä pettämis juttu. Seurustelin kyseisen ihmisen kanssa kaiken kaikkiaan melkein 3vuotta.. (se oli ensimmäinen suhteeni) ja hän petti minua silloisen parhaan kaverini kanssa.. SE KOLHAS JA PAHASTI ! mutta.. minähän olin sitten liian hyvä sydämminen ihminen ja otin hänet takaisin.. mutta sitten minä jo pilasin hänen elämänsä tai ainakin niin hän väitti.. mie tiedän en todellakaan ole KENENKÄÄN ihanne jätkä.. mutta olis nyt saatana ottanut eron ja menny sitten huoraaman jos siltä tuntuu.. enää en siis ole missään väleissä kyseisen ihmisen kanssa ! Ihmettelettekö miksi ?"

Minä itkin, minä itkin niin kovasti. Minä yritin kertoa kuinka en ollut itseni kun tein jotain tuollaista. Minä yritin kertoa kuinka paljon minä kaduin, ja sinä ymmärsit.. Mutta et siis näköjään ymmärtänyt vittu yhtään mitään, Se hajalla ollut tyttö joka yritti pärjätätä oman elämänsä pimeydessä olikin vain huorannut ja tehnyt kaiken tahallaan. Minä pyysin anteeksi, minä itkin silmäni umpeen pahasta olosta ja syyllisyydestä ja sinä vannoit antaneesi anteeksi ja näköjään minä olin se tyhmä joka sen uskoi. Miksi nyt kirjoitat tämän kaiken minun selkäni takana? Miksi et voi sanoa sitä kasvokkain? Ei ole päiväkään jolloin en syytä itseäni, ei ole päivääkään jolloin en moiti itseäni kaikesta pahasta mitä minä olen tehnyt. Jos voisin kääntää aikaa taaksepäin, niin minä lupaan, että en satuttaisi sinua. Koska saan anteeksi? Onko tämä taakka harteillani ikuisesti? Jos on, minä elän sen kanssa. Olen tehnyt jotain peruuttamatonta ja tiedän sen, että minun on kestettävä seuraukset.  Mutta minä pyydän, älä enää rankaise minua näin... 

Kuinka saisin vanhat pölyt nurkista pois ja uudet tuulet alle?

Mistä täytyy muutoksen lähteä? Onko ulkonäkö se ensimmäinen?

Vaiko aatteet ja uskomukset on se mikä uutta toisi elämääni ?

Entä jos vanha olikin kuitenkin se mitä elämäni pitäisi olla?

Hauskaa ajatella kuinka paljon mun elämässäni on viimeisen vuoden aikana tapahtunu, mutta mä kuitenkaan en pohjimmiltani ole mihinkään muuttunu. Kaikki erot ja huonot jaksot ja kaikki se aika kun elämä oli ihan sekaisin. Nyt kuitenkin kun elämä on rauhoittunut olen ajatellut, että tahtoisin muuttua ja aloittaa kaiken vähän niinku alusta. Laittaisin asiani tärkeysjärjestykseen ja miettisin mitä elämältäni oikeasti haluaisin.

Mutta mistä se muutos sitten lähtee? Niin kauan kuin muistan olen halunnut muutosta ulkonäkööni ja erityisesti painon osalta. Nyt kuitenki kun olen asiaa vähän enemmän ajatellut, niin onko se paino minulla kuitenkaan etusijalla? Jos se olisi tärkein asia minulle, niin kai minä olisin asialle jo tehnyt jotain, vai olisinko?

Tärkeimpänä kun kuitenkin pidän ihmisissä luonnetta ja sitä mitä he tuntevat sisällään. Onko minulla sillä saralla muutettavaa tai parannettavaa? Kertoisiko joku minulle sen, koska peilistä en niitä asioita pysty näkemään.

Tää kesä on menny ihan hurjaa vauhtia ! Niin paljon on tapahtunu ja silti tuntuu siltä, että mitään en ole kerenny tehdä, mut niin kai se on aina :D

Vielä viimenen viikko lomaa ja sitten mä otan ison askeleen elämässä. Lukio kutsuu tätä neitiä ! :) Hurjaa miten musta on tulossa näin kovaa vauhtia aikuinen. Välillä ois hauska vaan pysäyttää aika ja oleskella niissä hyvissä hetkissä vaikka kuinka kauan.

Kesä on tehny mulle ihmeitä. Tuntuu ku se loisto ois palannu mun silmii ja mä nautin elämästä ihan uudella tavalla. Jostain mä olen jopa löytänyt itsevarmuutta ja tuntuu, että kaikki sujuu paljon paremmin nyt. :) Jospa mä tästä kesästä saisin nyt voimaa tähän Suomen synkkään ja kylmään talveen.

Kuka oiskaan arvannu, että puhkean kyyneliin vain parin sanan takia; en ainakaan minä. Toissapäivänä yritin epätoivosesti siirtää kuvia koneelle ja toisinpäin ni satuin sitte löytämää puhelimesta jotain ihan muuta. Mulla joskus viime vuoden alkupuolella on ollu puhelimessa sellanen sovellus, joka tallentaa kaikki puhelut ja niitä voi sitte kuunnella myöhemmin. Mä poistin tän sovelluksen jo varmaankin puol vuotta sitte ja oletin, että ne kaikki puhelut on kans kadonnu johonki kolmantee ulottuvuutee.

Mutta siiiiis, satuin kumminki löytämää tälläsnen tiedoston mun puhelimesta jossa oli niitä nauhotettuja puheluita. Kuuntelin puheluita mun ja eksäni välillä, se oli ihanaa ja samalla niin vitun kauheeta. Oli mukava kuunnella niitä suloisuuksia ja turhaa höpöttelyä, mut sitte ku kuunteli läpi ne vanhat tappelut ni se tunne oli jotain ihan kauheeta.. Mä häpeän itteäni, kuulostan ihan tunteettomalta paskalta ja vaikka mä yritän olla sulonen ja kertoa jotain hauskaa ni kuulostan jotenki sulkeutuneelta ja siltä et pitäisin jotain salaisuutta sisälläni. En voinu uskoa, että se ihminen siellä linjan toisessa päässä on minä.

Tänään on huono päivä ja tahtoisin puhua siitä ihan elävän ihmisen kanssa. Katon ympärille ja tajuun, että eihän tässä ole ketään. Nyt sä tyttö olet ihan yksin.

Mä en oo tajunnut missään vaiheessa sitä, kuinka riippuvainen mä olen rakkaudesta. Jotenkin tuntuu, että mä olen ollut kaikki "teinivuoteni" parisuhteessa ja mä en osaa ollenkaan elää normaalia elämää yksin. Kaikki on kunnossa, mulla on kesätöitä, kavereita, koulussa menee hyvin ja on vielä Puolan matka parhaan kaverin kanssa kesällä oottamassa mut silti tuntuu, et jotain puuttuu...

Erosta on aikaa jo suunnille kuukaus ja vasta nyt olen surullinen. Ihan ku mä vasta nyt tajuisin mitä tässä on ees tapahtunu ja uskoisin sen, että oikeasti olen sinkku ja mulla ei ihan oikeasti ole ketään kenen kanssa halailla tai ketään kenen kanssa viettää mukavaa kevät iltaa. Mä todella tahtoisin nyt läheisyyttä  :( Kaipaan kosketusta enemmän ku luulinkaan. Oisko siellä mulle joku mukava poika jonka kanssa voisin vähän söpistellä ?

Miettikää, että teillä on joku ihan mahtava kuva jossa on tosi hyvä fiilis ja se oikee välittyy siit. Se kuva on kuitenki tosi huono laatunut ja tärähtäny ja vaikka vielä tosi huonosti valottunu, eli se siis toisaalta vie aivan turhaa tilaa koneelta. Samasta tilanteesta on myös muita kuvia mut niissä se fiilis ei oo yhtää niin hyvä, vaikka ne kuvat ois muuten aivan loistavia. Sit alkaa koneen tila täyttymää ja teijän on pakko poistaa niitä kuvia. Onko se fiilis siinä kuvassa oikeesti niin hyvä, että se pitää säästää siitä älyttömän huonosta laadusta huolimatta. Kumminki sä päätät nyt poistaa sen ja se siirtyy sinne roskakoriin. Siellä kun se on, niin sä et voi kattoa sitä, etkä tehä sillä mitään muutakaan, se on pois sun kuvatiedostoista, mutta ei kokonaan pois sun koneelta. Jossain vaiheessa sun täytyy kumminkin tyhjentää se roskakori ja tehä se vaikein päätös. Haluutko sä menettää sen kuvan ihan kokonaan vai ottaa sen takas sinne kuvatiedostoihin viemään tilaa... 

Mulla on tää sama tilanne, mutta kuvan tilalla on oikee ihminen ja se on tällä hetkellä elämän roskakorissa. En voi viettää aikaa sen kanssa enkä muutenkaan voi olla oikeestaan missään tekemisissä mut silti se on jossain tuolla syvällä mun sisällä ja se ilmottaa olostaan aina välillä. Kyse on siis exästäni. Voinko mä vain tyhjentää sen roskakorin ja jättää sen ihmisen tonne vaeltamaan ilman mua vai voinko mä palauttaa sen sieltä mun sydämmeen. Pahinta tässä on se, että en voi (ainakaan vielä) karsia mun tunteita ollenkaan, eli joko se on mulle yks tärkeimmistä asioista täs maailmassa tai sit se ei ole mitään.. Ei siitä tiedostostakaan voi ottaa sitä kuva osuutta pois ja jättää vaan sitä fiilistä, jotta se olis pienempi ja veis vähemmän tilaa mun koneelta.                                 

...mielentila, joka merkitsee yleensä toisen paremmuuden, menestyksen tai muun sellaisen aiheuttamaa vihan, alemmuuden, mitättömyyden, huonommuuden, kykenemättömyyden, syyllisyyden tai harminsekaisen pahansuopeuden tunnetta. Nykysuomen sanakirjan mukaan kateus liittyy ihmiseen, joka ei suo toiselle hyvää ja haluaa itselleen hyvän, joka toisella on. Wikipedia ymmärtää mua! 

Vituttaa kattella muitten niin saatanan "onnellista elämää". Ensin kaikki on olevinaa päin vittua ja facebook on tietysti ainut paikka missä sen voi kertoa. Sielläkin se on pakko jakaa kaikille mahollisille ihmisille, jotta sääliä heruis mahollisimman paljon. VITTU! Mä ymmärrän jos joskus tahtoo laittaa vaikka faceen jotain ajatuksia pahasta olostaan, mut sitteku niit päivityksiä tulee joka vitun kolmas sekuntti ni alkaa mietityttämää et "onks toi nyt ihan tosissaa?" Tottakai pahasta olosta täytyy kertoa ja mä voin omasta kokemuksesta sanoa, että olin itse tyhmä ja jäin liikaa miettimään asioita yksin. 

Mutta siis takaisin asiaan! :D Olen aivan helvetin kateellinen ihminen ja mä en syytä itteeni. Kateus on kansantauti, meidät kaikki on kasvatettu olemaan kateellisia. Se kaikki alkaa jo vauva iästä, ala-asteella se huomataan jo, mutta malttakaas kun päästään ylä-asteelle. Siellä joka toinen vastaantulija näyttää vihreeltä kateudesta. Tää kaikki johtuu vaan siitä, että meijän on pakko, siis aivan pakottava tarve verrata itseämme kokoajan toisiin ihmisiin. "Tolla on vähän parempi iho, toi jakso juosta noin pitkälle ja mä vaan tähän asti, ton parisuhde on aina niin paljon onnellisempi ku mulla jne.." Kaikkien muitten elämä on aina vaan niin paljon parempaa. Ja sitten jos joku poikkeus tuolla ilmottaa olevansa tyytyväinen itseensä eikä tahtoisi vaihtaa omaa elämäänsä kenenkään muun kanssa, niin silloin tämä henkilö leimataan välittömästi narsisti paskaksi, joka ei välitä kenestäkään muusta kuin itsestään.  

Eniten tässä ärsyttää se, että mäkin kuulen sen kateuden äänen huutamassa tuolla mun takaraivossa. "Kato tota! Voisit säki näyttää vähän enemmän tollaselta, ja kato nyt sen parisuhdetta, kaikki menee aivan täydellisesti. Toisin ku sulla" Ja nyt on varmaan sanomattakin selvää, että vitutta ja tunnen olevani jotain mutaa tuolla maanrajassa. Minä varsinkin olen onnistunut hoitamaan nää parisuhde asiat siihen paikkaan, että vahvemmallaki sekoasi päässä. DIUDAUDUUU...